Lupiini - se vieraslaji - ja mitä siitä saa tehtyä

Vaikka täällä blogissa ei näykään minun aktiivisuuteni, olen kerennyt puuhastella vaikka ja mitä. Jostain syystä en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa näistä puuhasteluista kuitenkaan. Nyt kuitenkin, kesäkuun aurinkoisena viimeisenä päivänä 2019 jälkeen ajanlaskumme alun, välähti pääni yläpuolella lamppu, kuten sarjakuvissa - tästä minä kirjoitan!

Lupiini julistettiin hiljakkoin haitalliseksi vieraslajiksi, joka pitää hävittää. Meidän omilla tiluksilla lupiinia on esiintynyt sitkeästi muutamia pieniä puskia, joita olen jo tänne muuttamisesta asti raivokkaasti repinyt, hävittänyt ja kironnut. Haitalliseksi vieraslajiksi julistaminen sai aikaan myllerrystä ja mielipiteenvaihtoa sosiaalisessa mediassa puolesta ja vastaan. Itse en tosiaan ole (enää) lupiinifani, olen nähnyt, kuinka se ottaa tilansa ja laajentaa kasvualaansa jatkuvasti ja hävittää luonnonkukkien kasvualueita.

Kultaisen 80-luvun lopun aikaan, kun lupiini oli muotia, sitä kylveskeltiin sinne sun tänne. Kukka on näyttävä ja helppohoitoinen, joten sen koettiin tuovan maisemaan väriä. Meilläkin lapsuudenkodissani innostuttiin lupiinista ja sitä oikein asioikseen tuotiin pihaan, kylvettiin ja istutettiin. Kukan menestyminen tuntui minusta lapsena onnistumiselta. Minulla oli pieni ala, johon sain kokeilla kukkien ja muiden kasvien kasvattamista, onnistumisprosentti vain tuntui olevan pienehkö. Kun lupiini sitten sitkeästi kasvoi ja levisi minun hoidostani ja huolenpidostani huolimatta, se tuntui mukavalta.

Lupiineja tienpientareella. Tässä kohtaa lupiini ei ole vielä levinnyt pahasti.

Tuolloiset kylveskelyt ympäri Suomenmaan näkyvät nykyään. Tienpientareilla ei paikoin kasva mitään muuta kuin lupiinia, autiotalojen pihassa saattaa pahimmillaan olla puolen hehtaarin lupiinipelto ja olen nähnyt jopa reippaan kokoisen koivikon, jonka aluskasvillisuuden lupiini on vallannut. Monimuotoisuus on vähentynyt merkittävästi lupiinin valtaamilla alueilla. Tienpientareet ovat tavallisimpia lupiinin kasvupaikkoja. Oman pihamme tienpiennar on tosiaan lupiineilta kiellettyä aluetta (tosin lupiinit eivät tunnu tietävän sitä) ja siinä kasvaa monenlaista: Päivänkakkaraa, apiloita, särmäkuismaa, siankärsämöä, metsäkurjenpolvea, puna-ailakkia ja muuta mukavaa. Syy siihen, että lupiini pyrkii pihaamme, on naapurin tienpientareessa, jossa tuota haittakasvia kasvaa ihan urakalla. Siitä se mitä ilmeisimmin siementää meidän puolelle, ja vaikka kaikki lupiinit juurisi omalta puolelta, seuraavana vuonna on uutta tuloillaan. Lupiini lisää maaperän typpeä ja siitä syystä kotoisat, köyhähköä maata suosivat niittykukkamme eivät pärjää pitkään lupiinin kanssa.

Juhannuksen tienoilla mietiskelin, että mitä ihmettä lupiinilla tekisi. Sitä on joka paikassa liikaa, mutta koska sillä ei juuri ole hyötykäyttöä, ei sitä kukaan oikein viitsi kerätä. Jotkut kasvivärjärit käyttävät lupiininkukkaa värjäykseen: osa tuntuu saavan kauniin ja kestävän värin, mutta osalla väri haipuu puolessa vuodessa pois tekstiilistä. Kukkia kerätään toki maljakkoon, mutta se ei paljoa vähennä lupiinipaljoutta. Vaan sitten minä sen keksin: lupiinikonfetti! Häissä on tapana heitellä morsiusparia riisillä tai paperilla tai vastaavalla pikkumöyhyllä. Perinne toki on kaunis, mutta kovin sotkuisa ja osin haitallinen. Pikkulinnut eivät osaa sulattaa riisiä ja saattavat sairastua tai kuolla liikaa riisiä ahmittuaan, ja paperi on ongelma varsinkin paikoilla, jossa sitä heitellään usein. Paperi ei maadu kovin nopeasti ja pikkusilppua ei ole helppoa siivota nurmikolta. Lupiini taas on luonnonainetta, maatuu nurmikon lannoitteeksi, sillä on kaunis väri ja se on juuri sopivankokoinen konfetiksi. Vielä kun sen kuivaa, sitä on helppo säilytellä melkein missä vaan.

Ideaa piti heti kokeilla. Kävin repimässä pientareemme ainoan lupiinipuskan juurineen irti. Otin kukkavarret ja silpaisin kukat talouspaperin päälle kuivumaan. Paperin sijoitin leivinuunin päälle. Juhannuksen jälkeen totesin, että kuivaus näytti onnistuneen hyvin ilman mitään lisälämpöjä tai puhalluksia. Käväisin siis juhannuksen jälkeen keräämässä ison nipun lupiineja, perkasin ne ja heitin kukat ilmavasti uunin päälle laitetun ritilän päälle kuivumaan. Perkeet heitin omaan kompostiin, siellä ne kivasti rikastavat kompostiturvetta ja hyödyttävät ensi vuoden viljelyksiäni. Tämä isompikin kuivaus näytti onnistuvan hyvin. Kokeilin jopa kukkien heittelyä ilmaan ulkona, mutta tuuli oli sen verran kovaa, etten saanut kuvaa tästä puuhasta.

Lupiininkukat kuivumassa.

Joku voi tietenkin kysyä, mitä hyötyä on kerätä pelkät kukat, eikä repiä kasvia aina juurineen. Vähän kun miettii asiaa, vastaus on ilmiselvä. Jokainen kukka, joka ei kehity paloksi ja jonka siemenet eivät tuleennu, vähentää omalta osaltaan lupiinin leviämistä. Juurineen repiminen on raskasta, eikä sitä ihan joka paikassa vain jaksa tehdä. Kyseessä on siis kevyemmän tason luonnonsuojelua: vähennetään vahingon lisääntymistä, vaikka ei itse vahinkoa pystytäkään poistamaan. Näin ajateltuna jokainen, joka kerää lupiineja koristeeksi omaan maljakkoon, on luonnonsuojelija. Aika mukava ajatus, vai? Kuulin myös sellaisen väitteen, että lupiinin elinikä olisi noin kuusi vuotta, eli jos estää lupiinia levittämästä siemeniään kuuden vuoden ajan, kasvi kuolisi ja näin lupiinit vähenisivät. Tämän väitteen todenperäisyyttä en ole ehtinyt tutkia sen tarkemmin, mutta jos se pitää paikkansa, kukkien jokakesäinen kerääminen oikeasti vähentää lupiineja. Toki maaperässä on paljon itämättömiä siemeniä edellisiltä vuosilta ja ne saattavat joku kevät intoutua itämään, mutta kaikeen ei vain aina voi vaikuttaa.

Takaisin konfettiin: Käväisin tänään keräämässä ison nipun lupiineja. Keräsin myös kaikki palkoja kehittäneet kukkavarret, vaikka niistä ei konfetin kanssa hyötyä olekaan. Ajattelin, että samallapa nuokin häviävät.

Kerätty kasa.

Heitin kasan pihapöydälle ja riivin kukat omaan koriinsa, kompostiin menevät omaan koriinsa ja palot polttoon menevään jätteeseen. vielä ei näkynyt olevan montaa tuleentunutta palkoa, mutta koska en halunnut käyttää aikaa sen tutkimiseen, onko nyt joku palko tuleentunut ja toinen ei, riivin yksinkertaisesti kaikki palot polttojätteeseen, jotta kompostissani ei vaan missään tapauksessa tulisi olemaan lupiininsiemeniä. Kukista riivit parhaannäköiset konfettikoriin. Edellisen kuivauksen jäljiltä olin huomannut, että vanhemmat kukat kuivuvat ruskeiksi, joten ei ehkä ole kiva, jos niitä on seassa paljon. Nuput jätin riipimättä, niiden muoto ja kovuus eivät mielestäni sovellu konfettiin.

Kompostijäte, konfettikukat ja palot.

Isosta kasasta kerättyjä lupiineja siis sain pienen korillisen tuoretta lupiinikonfettia. Erä oli aika sopiva kerralla kuivattavaksi. En halua käyttää sähköä kukkien kuivaamiseen, joten niiden pitää olla melko ohuena kerroksena ritilällä, jotta eivät lähde mätänemään. Edellinen erä kuivuin noin kolmannekseen tuoreesta kukasta, joten tätä lajia saisi kerätä ja kuivata aika paljon, ennen kuin sitä voisi myydä urakalla. Toisaalta varsista saa hyvää kompostimassaa. On parempi kerätä varret pois, jotta ne eivät jää lannoittamaan kasvupaikkaa, vaan se paikka hiljalleen köyhtyy sopivaksi kotoisten niittykukkiemme kasvaa. Toisaalta jos ei ole mahdollisuutta kompostoida itse, saattaa olla parempi jättää varret paikalleen kuin että täyttäisi jäteastian niillä.

Lupiini värjää riipijän käden.

Lupiinilla on jonkin verran tosiaan värjäysominaisuuksia. Ainakin nahkan se värjää riipiessa harmahtavan siniseksi. Kaikki kukat, jotka tänään keräsin, olivat sinisiä. Jatkossa pitäisi ehkä kokeilla punaisten tai valkoisten lupiininkukkien kuivattamista, ne varmaankin toisivat mukavaa vaihtelua konfetin väriin.

Kukat tuoksuvat, totta kai. En ollut koskaan ennen ajatellut, millainen lupiinin tuoksu on. Nyt tiedän, se on hyvin lupiinimainen! Kuivatut lupiininkukat tuoksuvat hienostuneesti kukkaismaiselta. onnistuin tekemään konfettia, jolla on luonnollinen väri ja tuoksu ja joka maatuu nurmikolla itsekseen.

Tämän kesän lupiinikonfettisaldo tuskin tulee olemaan suuri muiden kiireiden vuoksi, mutta myyntiin nämä pienetkin erät menevät. Suunnittelin myös, että konfetin hinnassa olisi myös lupaus siitä, että kerään ensi kesänä vähintään saman verran lupiinia kuin mitä olen onnistunut myymään.

No mutta entäs sinä, joka tätä luet. Miltä ajatus lupiinikonfetista tuntuu? Alatko jopa kilpailijakseni lupiinikonfetin kerääjänä ja myyjänä? Niin kauan, kuin se kerätty lupiini on hävitettävää eikä konfettia varten viljeltyä, toivon, että vastaus on kyllä! Mitä enemmän kerääjiä, sitä vähemmän lupiinia luonnossa ja se on hyvä se.