30.6.2019

Lupiini - se vieraslaji - ja mitä siitä saa tehtyä

Vaikka täällä blogissa ei näykään minun aktiivisuuteni, olen kerennyt puuhastella vaikka ja mitä. Jostain syystä en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa näistä puuhasteluista kuitenkaan. Nyt kuitenkin, kesäkuun aurinkoisena viimeisenä päivänä 2019 jälkeen ajanlaskumme alun, välähti pääni yläpuolella lamppu, kuten sarjakuvissa - tästä minä kirjoitan!

Lupiini julistettiin hiljakkoin haitalliseksi vieraslajiksi, joka pitää hävittää. Meidän omilla tiluksilla lupiinia on esiintynyt sitkeästi muutamia pieniä puskia, joita olen jo tänne muuttamisesta asti raivokkaasti repinyt, hävittänyt ja kironnut. Haitalliseksi vieraslajiksi julistaminen sai aikaan myllerrystä ja mielipiteenvaihtoa sosiaalisessa mediassa puolesta ja vastaan. Itse en tosiaan ole (enää) lupiinifani, olen nähnyt, kuinka se ottaa tilansa ja laajentaa kasvualaansa jatkuvasti ja hävittää luonnonkukkien kasvualueita.

Kultaisen 80-luvun lopun aikaan, kun lupiini oli muotia, sitä kylveskeltiin sinne sun tänne. Kukka on näyttävä ja helppohoitoinen, joten sen koettiin tuovan maisemaan väriä. Meilläkin lapsuudenkodissani innostuttiin lupiinista ja sitä oikein asioikseen tuotiin pihaan, kylvettiin ja istutettiin. Kukan menestyminen tuntui minusta lapsena onnistumiselta. Minulla oli pieni ala, johon sain kokeilla kukkien ja muiden kasvien kasvattamista, onnistumisprosentti vain tuntui olevan pienehkö. Kun lupiini sitten sitkeästi kasvoi ja levisi minun hoidostani ja huolenpidostani huolimatta, se tuntui mukavalta.

Lupiineja tienpientareella. Tässä kohtaa lupiini ei ole vielä levinnyt pahasti.


Tuolloiset kylveskelyt ympäri Suomenmaan näkyvät nykyään. Tienpientareilla ei paikoin kasva mitään muuta kuin lupiinia, autiotalojen pihassa saattaa pahimmillaan olla puolen hehtaarin lupiinipelto ja olen nähnyt jopa reippaan kokoisen koivikon, jonka aluskasvillisuuden lupiini on vallannut. Monimuotoisuus on vähentynyt merkittävästi lupiinin valtaamilla alueilla. Tienpientareet ovat tavallisimpia lupiinin kasvupaikkoja. Oman pihamme tienpiennar on tosiaan lupiineilta kiellettyä aluetta (tosin lupiinit eivät tunnu tietävän sitä) ja siinä kasvaa monenlaista: Päivänkakkaraa, apiloita, särmäkuismaa, siankärsämöä, metsäkurjenpolvea, puna-ailakkia ja muuta mukavaa. Syy siihen, että lupiini pyrkii pihaamme, on naapurin tienpientareessa, jossa tuota haittakasvia kasvaa ihan urakalla. Siitä se mitä ilmeisimmin siementää meidän puolelle, ja vaikka kaikki lupiinit juurisi omalta puolelta, seuraavana vuonna on uutta tuloillaan. Lupiini lisää maaperän typpeä ja siitä syystä kotoisat, köyhähköä maata suosivat niittykukkamme eivät pärjää pitkään lupiinin kanssa.

Juhannuksen tienoilla mietiskelin, että mitä ihmettä lupiinilla tekisi. Sitä on joka paikassa liikaa, mutta koska sillä ei juuri ole hyötykäyttöä, ei sitä kukaan oikein viitsi kerätä. Jotkut kasvivärjärit käyttävät lupiininkukkaa värjäykseen: osa tuntuu saavan kauniin ja kestävän värin, mutta osalla väri haipuu puolessa vuodessa pois tekstiilistä. Kukkia kerätään toki maljakkoon, mutta se ei paljoa vähennä lupiinipaljoutta. Vaan sitten minä sen keksin: lupiinikonfetti! Häissä on tapana heitellä morsiusparia riisillä tai paperilla tai vastaavalla pikkumöyhyllä. Perinne toki on kaunis, mutta kovin sotkuisa ja osin haitallinen. Pikkulinnut eivät osaa sulattaa riisiä ja saattavat sairastua tai kuolla liikaa riisiä ahmittuaan, ja paperi on ongelma varsinkin paikoilla, jossa sitä heitellään usein. Paperi ei maadu kovin nopeasti ja pikkusilppua ei ole helppoa siivota nurmikolta. Lupiini taas on luonnonainetta, maatuu nurmikon lannoitteeksi, sillä on kaunis väri ja se on juuri sopivankokoinen konfetiksi. Vielä kun sen kuivaa, sitä on helppo säilytellä melkein missä vaan.

Ideaa piti heti kokeilla. Kävin repimässä pientareemme ainoan lupiinipuskan juurineen irti. Otin kukkavarret ja silpaisin kukat talouspaperin päälle kuivumaan. Paperin sijoitin leivinuunin päälle. Juhannuksen jälkeen totesin, että kuivaus näytti onnistuneen hyvin ilman mitään lisälämpöjä tai puhalluksia. Käväisin siis juhannuksen jälkeen keräämässä ison nipun lupiineja, perkasin ne ja heitin kukat ilmavasti uunin päälle laitetun ritilän päälle kuivumaan. Perkeet heitin omaan kompostiin, siellä ne kivasti rikastavat kompostiturvetta ja hyödyttävät ensi vuoden viljelyksiäni. Tämä isompikin kuivaus näytti onnistuvan hyvin. Kokeilin jopa kukkien heittelyä ilmaan ulkona, mutta tuuli oli sen verran kovaa, etten saanut kuvaa tästä puuhasta.

Lupiininkukat kuivumassa.

Joku voi tietenkin kysyä, mitä hyötyä on kerätä pelkät kukat, eikä repiä kasvia aina juurineen. Vähän kun miettii asiaa, vastaus on ilmiselvä. Jokainen kukka, joka ei kehity paloksi ja jonka siemenet eivät tuleennu, vähentää omalta osaltaan lupiinin leviämistä. Juurineen repiminen on raskasta, eikä sitä ihan joka paikassa vain jaksa tehdä. Kyseessä on siis kevyemmän tason luonnonsuojelua: vähennetään vahingon lisääntymistä, vaikka ei itse vahinkoa pystytäkään poistamaan. Näin ajateltuna jokainen, joka kerää lupiineja koristeeksi omaan maljakkoon, on luonnonsuojelija. Aika mukava ajatus, vai? Kuulin myös sellaisen väitteen, että lupiinin elinikä olisi noin kuusi vuotta, eli jos estää lupiinia levittämästä siemeniään kuuden vuoden ajan, kasvi kuolisi ja näin lupiinit vähenisivät. Tämän väitteen todenperäisyyttä en ole ehtinyt tutkia sen tarkemmin, mutta jos se pitää paikkansa, kukkien jokakesäinen kerääminen oikeasti vähentää lupiineja. Toki maaperässä on paljon itämättömiä siemeniä edellisiltä vuosilta ja ne saattavat joku kevät intoutua itämään, mutta kaikeen ei vain aina voi vaikuttaa.

Takaisin konfettiin: Käväisin tänään keräämässä ison nipun lupiineja. Keräsin myös kaikki palkoja kehittäneet kukkavarret, vaikka niistä ei konfetin kanssa hyötyä olekaan. Ajattelin, että samallapa nuokin häviävät.

Kerätty kasa.

Heitin kasan pihapöydälle ja riivin kukat omaan koriinsa, kompostiin menevät omaan koriinsa ja palot polttoon menevään jätteeseen. vielä ei näkynyt olevan montaa tuleentunutta palkoa, mutta koska en halunnut käyttää aikaa sen tutkimiseen, onko nyt joku palko tuleentunut ja toinen ei, riivin yksinkertaisesti kaikki palot polttojätteeseen, jotta kompostissani ei vaan missään tapauksessa tulisi olemaan lupiininsiemeniä. Kukista riivit parhaannäköiset konfettikoriin. Edellisen kuivauksen jäljiltä olin huomannut, että vanhemmat kukat kuivuvat ruskeiksi, joten ei ehkä ole kiva, jos niitä on seassa paljon. Nuput jätin riipimättä, niiden muoto ja kovuus eivät mielestäni sovellu konfettiin.

Kompostijäte, konfettikukat ja palot.

Isosta kasasta kerättyjä lupiineja siis sain pienen korillisen tuoretta lupiinikonfettia. Erä oli aika sopiva kerralla kuivattavaksi. En halua käyttää sähköä kukkien kuivaamiseen, joten niiden pitää olla melko ohuena kerroksena ritilällä, jotta eivät lähde mätänemään. Edellinen erä kuivuin noin kolmannekseen tuoreesta kukasta, joten tätä lajia saisi kerätä ja kuivata aika paljon, ennen kuin sitä voisi myydä urakalla. Toisaalta varsista saa hyvää kompostimassaa. On parempi kerätä varret pois, jotta ne eivät jää lannoittamaan kasvupaikkaa, vaan se paikka hiljalleen köyhtyy sopivaksi kotoisten niittykukkiemme kasvaa. Toisaalta jos ei ole mahdollisuutta kompostoida itse, saattaa olla parempi jättää varret paikalleen kuin että täyttäisi jäteastian niillä.

Lupiini värjää riipijän käden.

Lupiinilla on jonkin verran tosiaan värjäysominaisuuksia. Ainakin nahkan se värjää riipiessa harmahtavan siniseksi. Kaikki kukat, jotka tänään keräsin, olivat sinisiä. Jatkossa pitäisi ehkä kokeilla punaisten tai valkoisten lupiininkukkien kuivattamista, ne varmaankin toisivat mukavaa vaihtelua konfetin väriin.

Kukat tuoksuvat, totta kai. En ollut koskaan ennen ajatellut, millainen lupiinin tuoksu on. Nyt tiedän, se on hyvin lupiinimainen! Kuivatut lupiininkukat tuoksuvat hienostuneesti kukkaismaiselta. onnistuin tekemään konfettia, jolla on luonnollinen väri ja tuoksu ja joka maatuu nurmikolla itsekseen.

Tämän kesän lupiinikonfettisaldo tuskin tulee olemaan suuri muiden kiireiden vuoksi, mutta myyntiin nämä pienetkin erät menevät. Suunnittelin myös, että konfetin hinnassa olisi myös lupaus siitä, että kerään ensi kesänä vähintään saman verran lupiinia kuin mitä olen onnistunut myymään.

No mutta entäs sinä, joka tätä luet. Miltä ajatus lupiinikonfetista tuntuu? Alatko jopa kilpailijakseni lupiinikonfetin kerääjänä ja myyjänä? Niin kauan, kuin se kerätty lupiini on hävitettävää eikä konfettia varten viljeltyä, toivon, että vastaus on kyllä! Mitä enemmän kerääjiä, sitä vähemmän lupiinia luonnossa ja se on hyvä se.

4.1.2019

Väriä elämään - tulipa sitten värjättyä pää

Olen oikein tyytyväinen omaan luonnolliseen hiusväriini. Se on kesällä vaaleahko ristiverinen hintsulla punaisen aavistusta. Talvella se on se tavallinen ristiverinen (kutsutaan myös maantienruskeaksi).

Luonnollinen hiusvärini syksyllä


Kuitenkin aina silloin tällöin iskee himo värjätä. Värjäyskuumeeseen en ole keksinyt mitään syytä tahi selitystä, ellei kutisevaa päänahkaa lasketa. Käyttämäni väri hoitaa päänahkaa, joten viikon-parin ajan värjäämisen jälkeen päänahka on kunnossa. Voisihan sitä tyrkätä sulatettua kaakaovoita päähän ja se ehkä ajaisi saman asian, mutta jostain syystä se väri on vaan saatava. Huono puoli käyttämässäni värissä on se, että se on kestoväri. Se siis kestää niin kauan kuin kasvaa pois, tosin kokemuksen mukaan se haaltuu pikkuhiljaa ja lopulta siirros omaan väriin on niin huomaamaton, että eroa ei huomaa, mikäli ei nosta latvoja juurten tasolle ja vertaile.

Nyt tulee täysin maksamaton mainos: käyttämäni väri on Lushin hiusväri. Olen aiemmin käyttänyt jonkun kerran Caca Rougea (punainen kakka), se kun on melkoisen lähellä luonnollista väriäni (ainakin, kun haaltuu vuoden). Tällä kertaa kuitenkin päätin ottaa käyttöön Caca Marronin (kastanjanvärinen kakka), koska jostain syystä vaan teki mieli saada vähän erisävyinen punainen.

Lushin hiusvärit on nimetty hupaisasti, ja se onkin yksi syy käyttää niitä; saa ihan virallisesti olla huvittunut kakkavitseistä. Väri on kiinteä pala, joka joko raastetaan tai palastellaan astiaan ja päälle kaadetaan kiehuvaa vettä. Sekoituksen jälkeen väri näyttää löysältä kakalta. Tuoksu ei tosin ole kakkainen. Caca Rouge tuoksuu hyvin, hyvin, hyvin hennaiselta. Inhoan hennan hajua (jotkut kuulemma rakastaa). Olen kuitenkin sietänyt sitä tuon luonnollisen näköisen sävyn vuoksi. Caca Marron ei tuoksu läheskään yhtä hennaiselta, vaan jotenkin maanläheiseltä. Iso plussapallobonuspiste Caca Marronille siis!

Caca Rouge juuri värjäyksen jälkeen vuonna
nakki ja makkara.

Edellisestä Rouge-värjäyskerrasta on ainakin vuosi. Voi olla enemmänkin, en yleensä muista näitä värjäyskertoja niin hyvin. En edes muista, montako kertaa olen Rougella värjännyt. Kertoja on ehkä kaksi, kolme, neljä tai viisi. Ennen Lushin väreihin tutustumista käytin kaupan värejä. Lushin värien ja kaupan värien ero on huimaava. Kaupan värien jälkeen hiukset olivat vähän aikaa tosi huonokuntoiset. Lushin värit taas tekevät hiuksista pariksi viikoksi superhyväkuntoiset.

Näistä seikoista huolimatta päädyin viime kesänä kokeilemaan kaupan väriä. Syy? Lushin värejä, eikä muitakaan luonnollisia tukkavärejä saa vihreänä. Olen aina, ikuisesti ja iankaikkisesti, eli niin kauan kuin muistan, ainakin kolmivuotiaasta lähtien, halunnut vihreät hiukset. Pitihän sitä sitten kokeilla, kun lähi-K-Cittariin tuli tarjous vihreästä väliaikaisesta hiusväristä. Värisävy oli hyvä ja sen PITI kestää noin kahdeksan pesua. Se kesti noin kolme pesua, kuten yleensä kaikki ei-punaiset hiusvärit minulla korkeintaan kestävät. Ja olin värille allerginen ja se teki tukan hampuksi. No kuitenkin, väriä pystyi ihailemaan hetken aikaa.

Ihanneväri.





Värin valmistajaa en muista, eikä se nyt kyllä hyvää mainosta saisikaan. Siis jos joku keksii tai tietää vihreän, luonnollisen ja hoitavan (kaakaovoi plussaa) hiusvärin, jolle en ole allerginen, vietän ikuisuuden (tai ainakin muutaman vuoden) vihreissä hiuksissa.

Tilasin Caca Marronin Lushin alepäiviltä, joten se tuli vähän edullisemmaksi - heh, no ei oikeasti tullut, kun tuli tilattua kaikkea muutakin samalla! Näin sitä kuvittelee säästävänsä. Onhan niille kaikille tuotteille käyttöä, mutta olivatko ne kaikki todella välttämättömiä? Siitä en lähde lyömään vetoa, häviäisin kuitenkin.

Tänä aamuna hiusväri oli maantienvärisehkö, ankeahko ja mitäänsanomaton. Kuten myös kuvan ilme:




Tein kiltisti kaikki varotoimet: iso pyyhe lattialle, voidetta hiusrajaan, pyyhe olkapäille, hanskat käteen jne. En tehnyt suortuvatestiä, sillä halusin yllättyä. Raastin puolet palasta (metalliraastimella, hyi minua! Elin toivossa, että se metalli muuttaisi värin vihreäksi, sitä kun jossain uhkailtiin) posliinikulhoon. lisäsin kiehuvaa vettä, sekoitin (kuuliaisesti puukauhalla) ja odottelin, että mönjä ei ole polttavaa. Lätkin värin päähän (hiusrajat ensin), ja vetäisin muovisen vatisuojuksen (vähän niinkuin suihkumyssy, mutta halvempi, niitä myydään samassa hyllyssä kuin tuorekelmua) hiusten päälle, siivosin ympäristön (tähän menee aina kauan, jotenkin onnistun roiskimaan sitä mönjää joka paikkaan) ja kiersin pyyhkeen muovitetun pään ympärille. Normaalia värjäystoimintaa siis.

Tässä vaiheessa fiilis alkoi jo olla
vähän maaninen.


Ja koska minä olen, noh, minä, aloin googlailla tässä vaihessa, että minkähänlaisia lopputuloksia Caca Marronilla yleensä saadaan!

Värjäystulos oli toisaalta yllättävä ja toisaalta se ei yllättänyt yhtään:




 Jos skrollaat ylöspäin ja vilkaiset aikoja sitten otettua Caca Rouge -kuvaa, värjäystulos on täsmälleen sama.

Olin kuvitellut saavani vähän mahonkisen lopputuloksen, mutta kyllä tämä ihan rehellistä porkkanaa on.

Ja miksi tämä ei yllätä? Kuten jo aiemmin mainitsin, olen nuoruudessani koettanut värjätä hiuksiani vähän millä värillä tahansa: vaaleaksi, mustaksi, erilaisia punaisen sävyjä - mutta vain punaisen sävyt ottavan kiinni hiukseeni, oli sitten kyse teollisesta tai luonnonväristä. Caca Marron sisältää punaista hennaa, indikoa, kahvia, irlanninsammaluutetta ja sitruunaa. Hiuslaatuni näemmä hylkii totaalisesti indikoa, eikä kahvikaan onnistunut tummentamaan ollenkaan. Minun on siis aivan turha hukata rahojani mihinkään muuhun kuin Caca Rougeen, Marronista meni selkeästi puolet aineksista hukan teille.

Toki luonnonhiusväri vähän muuttuu vielä parin päivän ajan, joten jäämme odottamaan, jos se odottamaton kastanja sieltä vielä hyökkäisi!


27.12.2018

Näin saat amatsoninliljan kukkimaan takuuvarmasti (eiku?)

Sisältövaroitus: luontaiset viherpeukalot saattavat saada päänsärkyä. 

Näin pimeään talviaikaan on hyvä pitää huonekasveista hyvää huolta. Varsinkin kuusen vesihuollosta kannattaa pitää hyvää huolta. Jos kuusella ei ole vettä, se tiputtelee neulaset ennen aikojaan ja lakkaa tuoksumasta.


Tämänvuotinen kuusemme (kuvassa) on varsinainen kierrätyskuusi. Se kaadettiin kulku-uran tieltä marraskuussa (vai oliko se lokakuuta? Joulukuuta?). Kun käväisin katsomassa työmaata, huomasin soman pikkukuusen nurinniskoin. Totesin kuusen sopivaksi joulukuuseksi (meidän kuuset on usein vähän harvanlaisia, ei ole tapana syrjiä kuusta vähäoksaisuuden vuoksi) ja vein sen talteen ulkosäilytykseen. Muussa tapauksessa kuusi olisi jäänyt lannoittamaan metsänpohjaa. Sää pysyi melkein koko ajan pakkasen puolella, joten kuusi säilyi tuoreena jouluun asti. Paikkasimme harvaoksaisuutta ylenmääräisellä koristelulla, kuten kuvasta näkyy. Osa koristeista on yli kymmenen vuoden takaa, osa vähän uudempia. Joka vuosi ei kuusenkoristeita tarvitse hankkia. Kun kuusesta tulee aika päästä eroon, se pääsee takaisin alkuperäiseen metsään lannoittamaan metsänpohjaa. Ehkä se auttaa sieniä kasvamaan lahotessaan.

Huonekasvit ovat mukavia ja vieläpä hyödyllisiä (Nasa on tutkinut asiaa). Oikeilla kasvivalinnoilla saa puhdistettua huoneilmaa ja pidettyä ne kasvit hengissä. Kannattaa kasvia hankkiessa ihan hetki googlailla, että millaiset kasvit viihtyvät millaisissa valaistusolosuhteissa, ja miten vaativia ne ovat.

Minut tunnetaan lähipiirissä erittäin huonona huonekasvien hoitajana. Silti olen onnistunut pitämään hengissä rönsyliljan, valkoraitaisen juorun, vehkakasveja pari erilaista, kahvipensaan, liisukan, pari kaktusta (marraskuun- tai joulu-, en tiedä kumpia ovat), aloe veran ja -- tattadadattadaa: amatsoninliljan. Löysin amatsoninliljani kirpparilta ehkä kuusi tai viisi vuotta sitten. Silloin se oli pieni, yksimukulainen räätti, ja sen verran halpa, että uskalsin sen hankkia, vaikka arvelin, että kyllä se minun hoidossa kuolee. Ei kuollut. Vielä.


Nykyään amatsoninliljassani näyttäisi olevan viisi mukulaa, kuten kuvasta näkyy (tai ei näy, kun on väärästä kulmasta kuvattu). Kuvasta kuitenkin näkee suunnilleen, millainen kasvi se amatsoninlilja on.

Amatsoninliljaa pitää hoitaa. Se ei ole mikään rönsylilja tai juoru, jotka menestyvät, kunhan valaistus on suht oikea ja saavat silloin tällöin vettä ja kerran vuodessa tai kahdessa uudet mullat. Sain äidiltäni ohjeita amatsoninliljan hoitoon seuraavasti:

- Riittävästi valoa, ei kuitenkaan liian suoraa auringonvaloa.
- Vaihda mullat kerran seitsemässä vuodessa.
- Älä istuta liian isoon ruukkuun, kasvi diggailee ahtaudesta.
- Anna kuivahtaa kasteluiden välillä ja kastele sitten kunnolla.
- Kastele talvella vähemmän kuin kesällä.

Kun muutin omilleni joskus lukion jälkeen, sain amatsoninliljan alun kotoa mukaan. Onnistuin sen kuitenkin tappamaan, kuten kaikki muutkin silloin mukaan saamani kasvinalut (myös juorun ja rönsyliljan). Osasyitä kasvikuolemiin olivat täydellinen kastelun unohtaminen, väärä valaistus, liian kuuma asunto kesäisin, usein tapahtunut muuttaminen ja yleinen piittaamattomuus. Myös kissat voidaan laskea osasyyllisiksi.

Nyt olen kuitenkin ollut aloillani jo yli seitsemän vuotta, eikä loppua näy. En ole onnistunut tappamaan montaakaan kasvia (muistiinpano itselle: älä enää koskaan hanki murattia) ja kasvit ovat löytäneet mielipaikkansa kotoamme. Ja niin: amatsoninlilja kukkii!



Vieläkin olen hyvin ihmeissäni tästä ihmeestä. En nimittäin ole hoitanut kasvia hyvin, tai edes ohjeiden mukaisesti. Nyt jaankin oman onnistumiseni reseptin teille. En takaa, että amatsoninliljan saa tällä lailla kukkimaan tai edes pysymään hengissä, mutta minulla se onnistui.

Toimi näin:
- Hanki kukanräätti ja kysele tai googlaile ohjeita. Unohda ohjeet samantien.
- Kirjoita ruukkuun hankintavuosi.
- Aseta ruukku itäikkunalle. Joo, varsinkin kesällä aamuaurinko on liian kuuma amatsoninlijalle.
- Älä siirtele kasvia. Se haluaa kuvitella olevansa oikeasti paikallaan.
- Sulje silmäsi siltä, että lehtiä kuolee. Lehtiä myös pungertaa uusia esiin ja melkein jokaista uutta lehteä kohden kuolee yksi vanha lehti.
- Anna kuolevien lehtien olla paikallaan, kunnes kuivahtavat, jotta kasvi saa kaikki ravinteet imettyä lehdestä. Älä siis poista huononnäköisiä lehtiä vain, koska ne häiritsevät silmääsi. Poista lehdet vasta ihan kuivina.
- Kastele kasvia, kun muistat. Anna mullan kuivahtaa välillä. Yritä muistaa kastella kesällä vähän useammin. Talvella kuukaudenkaan kasteluväli ei välttämättä ole huono juttu.
- Kun huomaat, että et enää pysty kastelemaan, koska ruukku on liian täynnä, tarkista hankintavuosi. Huomaa, että siitä on mennyt vasta neljä vuotta. Heitä seitsemän vuoden sääntö nurkkaan ja vaihda keväällä vähän isompi ruukku ja uudet mullat.
- Unohda kirjata mullanvaihtovuosi ruukun kylkeen. Huomaa se myöhemmin ja kiroile, kun et muista, oliko vaihdosta vuosi vai kaksi.
- Ole hajamielinen ja "pelasta" kasvi kuolemasta muutaman kerran, koska unohdat kastella. Hukuta silloin kasvi kunnolla.
- Lannoita harvoin ja vähän. 
- Ihmettele, kun huonosta hoidosta huolimatta kasvi tekee lisää juurimukuloita ja työntää esiin kukkavarren.

Seuraavalla mullanvaihtokerralla onkin varmaan aika jakaa amatsoninlilja. Siihen on ehkä viisi tai kuusi vuotta tai sitten vähemmän. Lupasin jo yhden alun äidilleni. Saas nähdä, saanko pidettyä kasvin hengissä siihen asti, että tämä jako on ajankohtaista. Elämä voi olla hyvinkin jännittävää huonekasvien kanssa, varsinkin, jos on niiden hoidossa todella huono!

26.12.2018

Gluteeniton voitaikina

Rupesin tänään näin joulunajan kunniaksi kokeilemaan voitaikinan tekemistä.

Taustaksi kerron vähän itsestäni. Kärsin ärtyvän suolen syndroomasta ja siihen liittyy gluteeniyliherkkyys sekä iso nippu muita yliherkkyyksiä. Lisäksi mukana on pari allergiaa, jottei vaan olisi elämä liian helppoa. Ruokavaliovaivaisena koen monesti, että syöminen on hankalaa ja usein ruoka, jota minulle tarjotaan on mautonta tai jopa hirvittävän makuista, plus että kovin usein informaatiosta huolimatta se on minulle sopimatonta ja siitä pääsee sitten kärsimään jälkikäteen. Ehkä hankalinta muualla kuin kotona syömisessä on se, että tarjoomuksista kieltäytyminen on niin vaikeaa. Olen harjoitellut sitä varten vuorosanojakin. Miltä "Ei kiitos, en halua huutaa tuskasta ensi yönä" kuullostaisi?

Äitini on opettanut minulle jo pienestä pitäen ruoanlaittoa ja leipomista. Asuimme maalla ja meillä oli suurimman osan aikaa kanoja ja välillä sekalainen seurakunta eläimiä. Emme olleet varsinaisesti maanviljelijöitä, mutta meillä oli pottupelto, kasvimaa, omenapuita ja marjapuskia. Lisäksi metsään pääsi takapihalta. Ja etupihalta myös. Muutimme maalle, kun olin kahdeksanvuotias. Sain oppia taloudenpidosta asioita, joista moni kaupunkilaistyttö ei pääse edes kuulemaan. Onnistuin myös hankkimaan rennon otteen leivontaan ja ruuanlaittoon. Opin alunperin käyttämään ihan tavallisia jauhoja - vehnää, ruista, ohraa - ja nyt on sitten pitänyt opetella niiden korvikkeita. Voin käyttää perunaa, maissia, tapiokaa ja psylliumia jauhoina. Psylliumilla saa onneksi jonkin verran sitkokorviketta taikinaan, myös Pofiber (perunaa) auttaa vähäsen. Silti tahtoo olla vähän vaikeaa saada koossa pysyvää taikinaa aikaiseksi. Toisaalta aina on muffinivuoat - jos tehty taikina ei sovellu kaulimiseen, sitä voi taputella muffinivuokiin ja heittää täytteet päälle.


Gluteeniton voitaikina (tortut)

I
250 g voita
250 g Lidlin 4,5% maitorahkaa

II
0,5 dl heraproteiinia
0,5 dl tapiokatärkkelystä
0,5 dl Pofiberiä (Semper)
0,5 dl maissitärkkelystä
1 dl perunajauhoja
1 dl keltaisia maissijauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 rkl psylliumia

- Sekoita keskenään I (voi ja maitorahka).
- Sekoita keskenään II (kuivat aineet).
- Nypi I ja II keskenään sekaisin.


- Pane taikina vetäytymään jääkaapiin.
- Kaulitse jäähtynyt taikina levyksi.
- Höylää kylmästä voista juustohöylällä siivuja ja asettele ne toiselle puolen taikina. Taita taikina ensin kerran ja sitten uudemman kerran niin monta kertaa, että siitä tulee mukava paksu neliö, jota on helppo kaulita. Kaulitse taikina uudestaan levyksi ja lisää taas voisiivuja ja taittele ja kaulitse taas levyksi.
- Nyt voitaikina on valmis käyttöön.
- Voit sivellä valmiit luomuksesi kanamunalla ennen uuniin laittamista. Paista kypsäksi 175°C - 250°C. Eläkä polta. Minä käytin leivinuunia ja lämpö oli noin 225°C, noin seitsemän minuuttia ja kääntö (pellit oli vielä auki, ei paistu tasaisesti ennen kuin ne on saatu sulki) + viitisen minuuttia vielä.




Täytin omat torttuni luumu-, omena- ja mansikkamarmeladia. Merkitsin näppärästi kirjaimilla, jotta ei tule yllätyksenä täyte (inhoan luumua, ne on miehelle). Lopputaikinasta tekaisin kuppileivoksia, joissa on mansikka- ja omenamarmeladia.




Kuten näkyy, tortut eivät kohonneet kovin paljon. Hyviä ne kuitenkin ovat! Eikä tuo ulkonäkö kovin paha ole, voisi näitä vieraille tarjota (paitsi jos heillä on laktoosi-intoleranssi).

Lueskelin ennen tämän reseptin kehittelyä useampiakin gluteenittomien torttujen ohjeita. Niissä oli kuitenkin kaikissa jotain sellaista, mitä en voi käyttää tai jota nyt ei sattunut olemaan kaapissa. En lähtenyt asioikseen hakemaan lehtevyyttä, vaan ihan tavallista voitaikinapohjaa, jota voisin jatkossakin käyttää vaikka piirakkapohjana tai tehdä pasteijoita tai vastaavia. Niin että kyllä tämä sen asian ajaa! Taikina oli yllättävän helppo kaulittava - ei toki lähelläkään perinteistä vehnäjauho-voitaikinaa, mutta tulos ei ollut pelkkiä murusia kaulimessa, alustassa ja ympäriinsä.

Käytin kaavilointiin maissitärkkelystä. Se oli virhe. Jauho oli aivan liian ohkaista, mutta olinpa sitten liian laiska, jotta olisin kesken vaihtanut jauhot. Olen aiemmin käyttänyt paljonkin erästä kaurapohjaista jauhoseosta, vaan kaura kun on riidoissa minun mahani kanssa, niin sitä en sitten halunnut käyttää. Ehkä keltainen maissijauho tai pofiber olisi sopinut paremmin kaavilointiin?

Tervetuloa uuteen blogiini!

Terve vaan sinulle blogissani kävijä!

Toivon, että viihdyt tuvassani. Tulossa on kaikenlaista puuhastelua niin luonnon, ruoan kuin kädentaitojenkin alalta.

Minä en ole niitä ihmisiä, jotka osaavat ottaa asiat hurjan vakavasti, joten toivon, että laitat heti alkuunsa suun valmiusasentoon hymyä ja naurua varten ja hupilasit silmille. En ole täällä loukkaamassa ketään, vaikka niinkin saatan joskus epähuomiossa tehdä. Toivon, että korjaat minut ystävällisesti oikeaan suuntaan, jos näin pääsee käymään!

Pidetään toisistamme huolta ja muistetaan, että nauru on hyväksi hyvinvoinnille ja aivoille (ja lisäksi se vaan on niin pirkulan hauskaa)!